Mä rakastan sua, ja oon aina rakastanu!

Kun mä alotin kirjottaa tätä blogia, mä luulin että oon jo vahva, että oon päässy kaikesta yli, että mulla on ihmisiä joihin voin luottaa ja joille voin puhua kaikesta. Väärässä oon ollu, mulla on nyt niin hirvee olo, musta tuntuu että mun koko maailma romahti tän illan aikana, ja mä oon ihan yksin. Istun kotona yksin kirjottamassa tätä kyyneleet poskilla.

Katoin valheen vangit kolmannen jakson netistä ja tajusin miten oon mokannu, se kaikki mitä oon tahny kahden ja puolen vuoden ajan muulle niin tärkeelle ihmiselle kaduttaa mua niin suunnattomasti. Jos mä en voi antaa ittelleni tätä anteeksi, miten joku muu vois? Tällä hetkellä halusin puhuu jollekki, ja sit tajusin että ei mulla oo ketään kelle puhua.

Menneisyyttä ja siellä tekemiäni virheitä mä en voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voin vaikuttaa ja niin mä aion myös tehdä! Mä muutan toimintaani paremmaksi ja teen sen mitä mun ois pitäny tehä jo kaun aikaa sitten. Mun ois pitäny tehä tää liike jo kauan aikaa sitten, mutta ehkä parempi myöhään kun ei millonkaan.

Mutta vaikka mua kaduttaa ei tää silti helppoo oo. (ja nyt moni teistä miettii jo että koita kertoo mikä on ongelmas, no se on mun suhde mun toiseen perheeseen) Mun vanhempien eron jälkeen kaikki vaan romuttu, olin ihan hukassa enkä tienny mikä ois ollu kenellekki oikein. Mä myönnän mua kaduttaa ne päätökset mitä mä silloin tein. Mutta mä lupaan koittaa parantaa välit mun toiseen perheeseen, ja ennen kaikkea mun omaan äitiin. Se miten mä oon kohdellu sitä satuttaa mua niin paljon, se mitä mä oon sanonu sille ja se kaikki. Oon ollu niin julma, se sattuu muhun niin paljon, mut kai se on vaan mulle ihan oikein.

Mä en tiedä mitä mun päässä on liikkunu. Äiti on jotain niin tärkeetä ja ainutlaatuista ettei häntä haluu menettää. Ja mä tajuun sen vasta nyt yli kahden vuoden jälkeen. Miltä mun äidistä on tuntunu? Antaako hän mulle anteeksi? Pääsenkö mä takas hänen elämään? Onko siellä mulle vielä paikka?

Mä en haluu mennä ees nukkumaan, vaikka se varmaan auttais asiaan. Se vois rauhottaa mua ja sain mun ajatukset kasaan ja uuden mielen huomiselle. Mutta tää kaikki kalvaa mun mieltä ja mä haluisin vaan kertoo kuinka paljon mua kaduttaa, kertoo että haluisin uuden mahdollisuuden, sanoa että sä oot mulle niin tärkee, että mä rakastan sua, ja oon aina rakastanu!

Oonko sitten kaikkien kaveri?

Kerran oon sanonu että en halua kiusata ketään tai jättää muita ulkopuolelle. No olenko sitten kaikkien kaveri? Olen, kaikkien kanssa koitan tulla toimeen, mutta kaikkien kanssa en ole sydän ystävä. Voin sanoa suoraan että on minullakin ihmisiä joista en pidä, ja joiden kanssa en halua viettää vapaa-aikaa, mutta silti tulen heidän kanssaan toimeen, enkä näytä mitenkään erityisesti heille etten pidä heistä. Kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, mutta kaikista ei tarvitse pitää!

Joidenkin mielestö on helpommin sanottu kuin tehty että kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, ja nöin varmasti onkin. Ei se ole aina helppoa, mutta pienellä pinnistelyllä, se on ihan mahdollista. Ja jos on joku ihminen, jonka kanssa ei vaan voi olla samassa tilassa, niin silloin ehkä paras tapa "tulla toimeen" tämän henkilön kanssa on että on hänen kanssaan mahdollisimman vähän tekemisissä.

Mulla on tällä hetkellä yksi ystävä, josta en ole aiemmin pitänyt. Ylä asteella mulla oli ennakkoluuloja häntä kohtaan ja ajattelin aina että toi on ihan tyhmä ihminen, ja pyh pah oli! Ihmisiin pitää tutustua ja sen jälkeen tehdä johtopäätökset. Vaikka joku ihminen vaikuttaa omasta mielestä kuinka ei mukavalta, niin kannattaa tutustua ja tehdä sitten vasta päätös ihmisestä. Liian usein on ennakkoluuloja, jotka estävät tutustumisen, Itse koitan mahdollisimman vähän luoda mielessäni enakkoluuloja ihmisistä, mutta joskus niitä syntyy väkisinkin, pakko myöntää. Mutta silti koitan olla tuomitsematta näitä ihmisiä ennakkoluulojeni perusteella. Kaikille pitää antaa mahdollisuus!

Itsensä kanssakin voi olla kivaa!

Sillon kun mua kiusattiin ja olin yksin, en tehnyt paljoa mitään erikoista. En käynyt elokuvissa tai syömässä, en käynyt kahvilla tai kaupungilla. Tuo kaikki oli pakollista, vaan sillonkun on pakko. Ja ymmärtäähän sen ei halunnut nähdä muita pitämässä hauskaa toisten kanssa, kun itse on yksin. Se on ollu mulla kammona vielä sen jälkeenkin. En varmasti mene yksin syömään, en missään nimessä mene shoppailemaan yksin. Eieiei! Pikku hiljaa siitä on päässy yli ja huomaa miten mukavaa on välillä käydä syömässa ja kaupungilla yksin. Tehdä asioita yksin, niin kuin itse haluaa, ei tarvitse kysyä muilta mielepiteitä, vaan voi tehdä sitä mikä itseltä tuntuu mukavalta.

En silti väitä että aina olisi mukavaa syödä yksin, mutta joskus, silloin tällöin se on ihanaa. Ja nyt mulla onkin suunnitteilla viettää keskiviikko tai torstai itseni kanssa jotain kivaa tehden. Muualla kuin kotona! En oo vielä päättäny mitä teen. Mulla on vaihtoehtoja muutamia. Menisinköc ihan vaan shoppailee vai menisinkö joen rantaan ja ottaisin ehkä kaakaoo mukaan, kävisinkö elokuvissa vai ihanassa kahvilassa? Menisinkö pitkälle pyörälenkille vai sittenkin johonkin ihanaan paikkaan syömään? Vaihtoehtoja on niiin paljon ja aika ei riitä kaikkeen. Enkä halua tehdä liikaa itseni kanssa kaikkea kivaa, jotta näitä omia hetkiä odottaa aina sitten innolla! Suosittelen tätä muillekkin! Vaikka tuntuisi oudolta tehdä yksin jotain niin kokeilkaa, ei se niin kauheaa ole!

miten menee nyt?

Noi neljä edellistä kirjotusta on ollut kaikki tosi sellassia ei ilosia, niin nyt sitten aattelin kirjotella jotain vähän ilosempaa. Kerron miten mulla menee nyt.

koulu

Käyn lukiota, ihan ok menestyksellä. Oon toisella luokalla, ja ekat kirjotukset ois edessä keväällä 2014. Koulu ei kiinnosta kovin paljoa, ja näin ollen läksyt ja kokeisiin luku on jäänyt tosi vähäselle. Mutt jos kirjotuksiin panostais.

työ

Mulla on maailman paras työ, parhaimmat ja ihanimmat työkäverit! Ne on vaan niin parhaita! Se miten niitten kanssa on aina jotain juteltavaa, vaikka kaikki ollaan ihan eri ikäsiä ja eri laisia muutenkin, mutta siellä vaan me hengataan vapaa-ajallakin kun kotona on ollut tylsää. Paras paikka ikinä, enkä ois voinu ikinä uskoa että voisin nauraa ja olla "kaverillinen" oman pomoni kanssa. 

kaverit ja perhe

Mulla on lukiossa pari hyvää ystävää ja enemmän kavereita. En oo koulussa lähes koskaan yksin. (tietysti joskus ei vaan oo ketään vielä siellä esim. aamusti) Mulla on ihana, maailman paras isosisko, jonka kanssa oon tällä hetkellä hyvissä väleissä. Mun sisko on ollu mun pelastus! Ja onhan mulla myös pikkuveli, jonka kanssa ei koskaan oo tylsää, sellassia ne sen jutut on. On hänkin ihana ja tärkeä, mutta ollaan eri tavalla läheisiä mun siskon ja veljen kaa, mikä on varmaan ihan ymmärrettävää. Ja sitten mulla on ihan kuin toinen sisk, vaikka se ei oo mulle mitään sukua, mutta silti.

   

Mulla on äiti ja isä, ja vaikka tää on tosi karua kirjottaa niin en oo niitten kaa läheisissä väleissä. En sitten yhtään, en oo ollu vähään aikaan. Siihen on vaikuttanu monet eri asiat, joita en tähän ala kirjottaa mutta ehkä myöhemmin. Ja näihin väleihin liittyen on kotoa pois muutto alakanu tulee yhä vaan enemmän mieleen.

mitä tykkään tehä vapaa-ajalla?

Kaverit on ihan parhaita. Niitten kaa melkeen mikä vaan tekeminen on ihanaa. Se on mun ykkös juttu. Sitten tykkään laittaa ruokaa ja leipoa, mut sitä tulee tehtyy harvemmin, koska pitää siivota sen jälkeen ja mä vihaan siivoomista!! Se mitä tykkään tehä kavereittan kaa, no ihan kaikki leffa illat ja kehvittelut on kivoi. Mutta ykkös juttu (en tie kui yllätyksen tulee) on juhliminen! 

mitä en tykkää tehdä vapaa-ajalla? 

Siivota!! Se sana saa mun ihokarvat jo pystyyn. En voi sietää siivoomista!

mitä toivon tähän hetkeen?

Mulla on kaikki ihan hyvin niin kun oon sanonu, mutta yks asia on sellanen mikä puuttuu. Rakkaus. En oo ikinä seurustellu tai suudellu ketään. Mulla ei oo ollu kenenkään kanssa mitään juttua. Se on siis sellanen asia mitä toivoisin vielä tähän hetkeen. 

Kun kiusaaminen loppui

Miten kiusaaminen loppu? Mitkä asiat siihen vaikutti? Miltä tuntui kun tajusin että hei mua ei enää kiusata? 

Se alkoi sillon seiskalla ja loppu vasta kun lukio alkoi. Koulun vaihto siis varmasti pääsyynä. Kiusaajat menivät eri kouluun kuin minä ja lukiossa suurin osa ovat jo niin kypsiä että ei siellä ketään kiusata. Jos muita syitä pitää etsiä on ehkä yksi asia se että annoin asioiden pikku hiljaa olla. En kiinnittänyt mitään huomiota kiusaamiseen, yritin peitellä että kaikki on okei ja olin kuin en olisi huomannut. En tiedä vaikuttiko tämä asiaan mitenkään, mutta itse sanoisin että tuo eri kouluihin meneminen on ollut suurimpana syynä.

Mitkä ne fiilikset sitten oli kun lukion ekalla tajusin saavani uusia kavereita ja ihmisiä ympärilleni, jotka eivät kiusanneet minua, eivät jättäneet ulkopuolelle, olivat mulle ystäviä. Ensin ajattelin että ei tää oo totta, tää on vaan jotain esitystä ja pian oon taas yksin. En halunnut luottaa siihen että ei nää ihmiset sua täällä kiusaa, ne on sun ystäviä, luota niihin. En pystynyt ajattelemaan niin, niinkun en vieläkään pysty ja luulen että se johtuu vain tuosta yläaste ajasta. No, kun sitten tajusin että hei mulla on kavereita, oli se kaikki hieman uutta. En mä tiennyt mitä vapaa-ajalla tehtiin, en tiennyt mitä oli tapahtunut niissä ja näissä bileissä, olin ihan pihalla. Pian kuitenkin pääsin mukaan ja nyt en kestäisi ajatusta että menettäisin mun ihanan rakkaat ystävä murut! 

Oli siis aika huojentavaa tajuta että on niitä ystäviä ja että ei ole enää yksin. Se oli mulle kuin lottovoitto. Paljon mieluummin haluan hyvän ja aidon ystävän, kuin lottovoiton. Mitä tekisin sillä rahalla, jos olisin yksin? En mitään. 

Jotkut tekstit (kuten tämä) on kovin pintapuolisia ja vain pieni raapaisu tähän kaikkeen, mutta ei ole kovin helppo miettiä ja muistella niitä aikoja, joten kirjoitan aina vähän ja jatkan sitten kun siltä tuntuu. Vaikka omasta tahdostani aloin kirjottaa tätä blogia, en halua avata väkisin haavoja.

Suhde kiusaajiini nykyään

Kaiken voi antaa anteeksi, mutta kaikkea ei voi unohtaa ja tämä kiusaaminen on minulle yksi tälläinen asia. Olen anatanut asian anteeksi, mutta en ole unohtanut, enkä tule varmaan koskaan unohtamaankaan. Olen tällä hetkellä eri koulussa kuin suurin osa ylä asteen kiusaajista. En vietä heidän kanssaan sen enempää vapaa-aikaa. Joskus nähdään isommassa porukassa, mutta siihen se jää. Ja kadulla kun vastaan tulee niin moikataan.

En halua vihoitella ja olla ilkeä heille, koska se ei auta mitään. Mutta silti en halua viettää heidän kanssaan vapaa-aikaa, en halua että he satuttavat minua uudestaan. Nyt mulla on ihania ystäviä ja kavereita, ja ne riittää mulle. En tarvii mitään mikä on joskus satuttanu mua ja satuttaa edelleen.

Yhden kiusaajan kanssa istun yhdellä kurssilla vierekkäin ja se on mulle ihan okei. Mutta se jää siihen. En mieti koko ajan mielessäni "mieti mitä toi teki sulle, älä oo sen kaveria" Ei, ei mitään tollasia ajatuksia, pikemminkin oon varautunut, en tunne tota ihmistä, en päästä sitä liian lähelle, en haluu että hän satuttaa mua. Tämä varautuneisuus on kaikkien uusien ihmisten kohdalla. Se on peräisin niiltä ylä aste ajoilta. 

Ollaan kuitenkin jo pian täysi-ikäisiä, ja osa onkin jo. Niin en halua käyttäytyä kuin kakara, vaikka vielä sellanen varmaan oonki :D Mutta kuitenkin kohtelen heitä kuin muitakin, vaikka en silti tarkoituksella hakeudu heidän seuraansa, mutta jos esim. suuremmassa porukassa nähdään saatetaan jotain sanoja vaihtaa.

Osa varmaan ajattelee että miksi en kanna kaunaa ja anna heille samalla mitalla takaisin? Mitä hyötyä siitä olisi? Pahimmillaan tekisin samaa mitä he tekivät mulle ja tiedän että se sattuu, miksi siis tekisin sitä muille? En haluu kenenkään kokevan sitä samaa, en edes itse kiusaajien!

Olin jonkin aikaa tosi vihainen heille ja en halunnu kohdella heitä kuin ihmisiä, mutta sen  tajus aika pian että ei tästä oo mitään hyötyy. Satutan vaan niitä ja samalla itteäni. Ei se parempi suhtautuminen sormia napsauttamalla tapahtunu, mutta ajan kanssa asian yli pääsi, ja osas suhtautua kiusaajiin suopeammin.

Vaikka nyt kirjotan näin kirjotan, niin en tarkoita että jos sinua kiusataan, että sun pitäisi hyväksyä se, vaan tarkotan sitä että kostaminen ei auta mitään. Se on ihan turhaa ja voi lisätä jopa kiusaamista. 

Mitä se kaikki oli?

Kaikki alkoi ylä asteella, seiska luokalla. Ei ollut enää ystäviä tai kavvereita. Ei ketään kelle puhua, ei ketään kenen kanssa viettää vapaa-aikaa, ei ketään kenen kanssa olla koulussa. Olin yksin ja mua kiusattiin.

Mua ei otettu mihinkään mukaan, aina oli joku tekosyy. Mulle ei pahemmin puhuttu ja mut jätettiin yksin, olin aina se ylimääränen. Mua ei otettu välitunnilla ees mukaan, olin aina yksin. Mulle oltiin ilkeitä, kohdeltiin kuin ilmaa. Yhtenä esimerkkinä oli kökösän tunnit; meijät oli jaettu neljön hengen ryhmiin ja niissä tehtiin sitten aina ruokaa, sitten kun oli joku pareittain tehtävä ruoka, mun pöytäläiset keskusteli ääneen kuka joutuu oleman mun parina. Samalla köksän tunnilla mulle saatettiin sanoa; meillä ei oo sulle asiaa tai mulla on asiaa vaan noille (muille ryhmäläisilleni).

Vietin lähes kaiken mun vapaa-ajan kotona, yksin. Joskus kävin kaupungilla tai syömässä, tosin yksin tai joskus mun siskon kanssa. En oo kokenu sillon ylä asteella niitä kotibileitä, tyttöjen iltoja, elokuva maratooneja tai mitään muutakaan, Esimerkiksi ekat kotibileet, joissa oli tapahtui yhden kaverini 18-vuotis synttäreillä, lukion toisella. 

Tän kaiken lisäksi mun vanhemmat eros, kun olin ysiluokalla, sillon mun elämältä putos pohja ihan täysin, Itkin itseni uneen ja mietein vaan että nyt oon kotonakin yksin. Pelkäsin niin paljon että nyt se muuttuu siihen että olen kotonakin yksin. Olin niin hajalla, eikä mulla ollut ketään kelle kertoa. 

Toi kaikki on onneks nyt historiaa, mutta kyllä kaikesta jää jäljet ja niin myös noista vuosista. Nyt toi kaikki on ollut historiaa puol toista vuotta, kaksi ja puol vuotta toi kesti ja se on toivottavasti nyt lopullisesti ohi. En toivo kenellekkään samaa, mitä itse jouduin kokemaan.

Okei, eli tossa vähän jotain taustaa. Tosi vaikee kirjottaa lyhyesti kun voisin kirjottaa kauheen romaanin koko jutusta, mutta aattelin että nyt kun teillä on taustaa vähän selvillä, niin keskityn aina johonkin yhteen aiheeseen, vaikka että seuraavalla kerralla kerron mikä on mun suhde on nyt kiusaajiin tai että mitä jälkiä toi on muhun jättänyt.

Ja hei saa ehdotella jos haluutte tietää jotain, niin voin niistä sitten kirjotella.

start!

Ties kuinka mones blogini ensimmäinen postaukseni. Ainoana erona muihin on anonyymisyys. En kerro kuka olen ainakaan vielä. Mulla on blogi, jossa kirjoitan nimelläni ja sitä lukevat osa ystävistäni, tätä blogia en halua tuttujen lukevan, ainakaan niin että minut tunnistavat.

Pohjalta Voittoon kertoo taistelustani pohjalta tähän hetkeen pääsemiseen. Pääosin liittyy koulukiusaamiseen, joka on jättänyt ikuiset jäljet muhun. En oo puhunu kenellekkään tästä, ja tää on yks keino koittaa päästä näistä asioista lopullisesti yli. 

Okei, vaikka haluun olla tunnistamattomissa, ainakin näin alussa, kerron jotain silti jotain itsestäni näin aluksi. 

-Olen nuori naisen alku jostain päin Satakuntaa

-Täysi-ikäisyyden raja saavutetaan tänä vuonna

-Lukiota tässä kovasti yritetään käydä

-samalla töissä pitäs jaksaa tehdä

-sinkkuna elellään

Apua, ei tuu mitään muuta mieleen, mutta eiköhän kirjotellessa tuu kerrottua itsestä yhtä sun toista. Ja niin toi sarla, mikä on mulla tuolla nimi kohdassa, ei oo mun oikea nimi. 

Kommentteja saa jättää ja niihin myös pyrin parhaani mukaan vastamaan.